Anna Kortelaisen Siemen oli ensimmäinen lukemani romaani, jonka tapahtumapaikkana on Viipuri. Viipuri ei ole kovin tavallinen miljöö suomalaisessa nykykirjallisuudessa, vaikka Kortelaisen lisäksi kaupunkiin ovatkin sijoittaneet teoksiaan muun muassa Laila Hietamies ja Mikko Porvali. Juuri tämä saikin minut kiinnostumaan kirjasta, sillä Viipuri on ollut yksi tutkimuskohteistani. Viipuri on tullut minulle läheiseksi myös omien vapaa-ajan ja työmatkojeni kautta. Se ei merkitse minulle enää likaista rajakaupunkia, johon mennään ostamaan halpoja piraattilevyjä ja vaatteita, vaan kaupunkia, jonka arkipäivään kietoutuvat historia sekä ihmisten tarinat, kokemukset ja kaupungille antamat merkitykset.
Siemen-romaanissa Viipurissa kuljetaan sekä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä että nykyvuosina. Sotaa edeltävän ja sotavuosien tarinan keskipisteessä on Asser Lukáz (Majuri Luikka), joka asuu lapsuutensa Viipurissa ja palaa sinne vuonna 1942 taistelujoukkojen muonahuoltotehtäviin. Asser kiinnostuu pikkupoikana vieraskasvilajien keräämisestä, ja Kortelainen kuvaa kirjassa yksityiskohtaisesti hänen retkiään kaupungin kaatopaikoilla, lastauspaikoilla ja radanvarsilla. Kasvimaailman avulla Asser pystyy tulkitsemaan kaupungissa tapahtunutta: ”Niin moni löytyneistä lajeista oli kotoisin Etelä-Venäjältä, että saattoi päätellä tavarajunien tulleen aina mustan mullan seuduilta asti.”
Itse nautin kirjassa eniten nykyaikaan sijoittuvista kohdista, joissa pääosassa on suomalainen Viipuriin muuttanut sukututkija Nina Humina. Noissa kohdissa Kortelainen on onnistunut purkamaan suomalaisten Viipuri-suhdetta ja tuomaan siihen humoristisen pilkahduksen. Romaanin alussa Kortelainen tuo esille, miten niin lähellä sijaitseva Viipuri on monelle suomalaiselle kaukainen ja vieras paikka. Äiti kommentoi tyttönsä muuttoa kaupunkiin seuraavasti: ”Nuori nainen yksin Venäjällä. Sehän on ihan villiä itää. Ja ankeaa siellä on, masentavaa.” Nina joutuu perustelemaan muuttoaan myös kavereilleen: ”Muutama ikätoveri muutti Tallinnaan, yksi New Yorkiin, eikä kukaan ällistellyt.”
Yksi kirjan osuvimmista ”napautuksista” on kohta, jossa Nina osallistuu valokuvataiteilija Jorin näyttelyavajaisiin Helsingissä. Osoittautuu, että Jorin rujot ja ruostetta täynnä olevat valokuvat ”suvun menetetystä kotikaupungista” onkin otettu Viipurin sijaan Helsingissä. Jorin tarkoituksena on osoittaa, miten huonosti Helsingistä pidetään huolta ja miten samanlaisten kuvien ottaminen Viipurissa olisi ollut ”epä-älyllistä ja halpaa”, ei taidetta.
Kortelainen hulluttelee myös ajatuksella, että Viipuri olisi sodan jälkeen jaettu sektoreihin Suomen ja Venäjän kesken ja kaupunkiin olisi rakennettu muuri kuten Berliiniin. Tällaisen skenaarion esittää kirjailija Rita, jonka Nina tapaa kahvila Mirrissä. Paikassa kokoontuu säännöllisesti ryhmä Viipurissa asuvia suomalaisia, jotka myös ahkerasti keskustelevat kaupungista: ”Vanha Viipuri oli turvallisin puheenaihe. Kun Nina oli istunut ensimmäistä kertaa Mirrissä, Timo oli kertonut korttelin vaiheista: ‑ Tämä ulitsa Miran alkupää on tavallaan ihan entisellään. Tämähän oli silloin Pellervonkatu […]”
Viipuria voikin pitää kirjan kolmantena päähenkilönä. Se ei ole vain näyttämö, johon kirjan tapahtumat on sijoitettu. Viipuriin kietoutuu lopulta myös yhteys Asserin ja Ninan tarinoiden välillä.
Minulla oli ilo tavata Anna Kortelainen kesäkuussa 2017. Teimme tutkijakollegani Olga Brednikovan kanssa kenttätöitä Viipurissa ja saimme selville, että Taidekeskus Salmelalla on siellä residenssi suomalaisille taiteilijoille. Olimme kiinnostuneita Viipurissa asuvista suomalaisista ja taidekeskuksen johtajan Tuomas Hoikkalan avustuksella saimme yhteyden Annaan, joka on viettänyt residenssissä jaksoja kirjojansa kirjoittaen. Tämä oli poikkeavaa niiden suomalaisten rinnalla, jotka tyypillisesti vuokrasivat asuntoa Viipurissa ja halusin ehdottomasti tavata Annan. Erityisen kiinnostavaksi tapaamisen teki juuri se, että Anna oli käyttänyt Viipuria kirjojensa miljöönä.
Voisin kutsua Annan tapaamista taianomaiseksi hetkeksi. Anna oli valloittava persoona ja hän kertoi sekä omasta suhteestaan Viipuriin että miten oli käyttänyt kaupunkia teoksissaan. Annalle Viipuri on ”maaginen” kaupunki, joka inspiroi häntä kirjoittamaan ja jossa hänellä on myös mahdollisuus uppoutua luomistyöhön.
Tutkimukseni ovat osoittaneet, että Viipuri merkitsee erilaisia asioita eri ihmisille. Tyypillisimmin se on suomalaisille halvan elämisen ja ostosten paikka tai nostalginen suomalainen kaupunki. Nämä erilaiset tavat nähdä kaupunki ja käyttää sitä tekevätkin siitä niin mielenkiintoisen.